Mitä hyötyä lapsen taideharrastuksesta on?

Esikoiseni valmistuu tänä keväänä taidekoulusta. Hän on opiskellut kuvataidetta koko peruskoulussa istumisensa ajan. Jätkä saa siis jo seiskaluokkalaisena päättötodistuksen taiteen perusopetuksesta, kuvataiteen perusopinnoista.

Lapsi on saanut harrastaa, kehittyä, oppia, onnistua, kaveerata, sosiaalistua yms. Kaikkea hienoa. On ollut runsaasti mielekästä tekemistä ja hän on kerännyt henkistä pääomaa tulevaisuuden varalle. Omien sanojensa mukaan kuvataiteesta ei tule ammattia, mutta se pysyy aina harrastuksena.


Jonakin vuonna taidekoulun kevätnäyttelyssä oli siivet.

Entäpä minä? Mitäs minä äiti itse henkilökohtaisesti tästä projektista nyt sitten sain? 

Lompakkoni ei saanut mitään. Päin vastoin se raukkaparka on vain laihtunut seitsemän vuoden aikana. Ensin maksaminen alkoi vaatimattomammin, mutta vuosien noustessa summa sarakkeessa suureni. En tahdo tietää, paljonko tämä lysti yhteensä vuosien saatossa kustansi. Toivon sen olevan pienempi kuin summa, joka voisi tulla esimerkiksi muksuni mielekkään tekemisen puutteesta aiheutuvasta  syrjäytymismasennuskierteestä. Harrastus maksaa aina. Kysykää vaikka hevosharrastajilta. 

Minä olen sivistynyt näiden vuosien aikana. Kaikki ne kirjastossa istumani tunnit, kun olen odottanut pientä poikaani saapuvaksi taidekoulusta saman rakennuksen yläkerrasta. Taikkarivuosien alkuaikoina asuimme sen verran kaukana keskustasta, että pientä ihmistä oli pakko kuljettaa autolla. En nähnyt järkeväksi ajaa välillä vartiksi tai puoleksi tunniksi kotiin. Venailin. 


Wanha kroko. Äiti tykkää <3

Oi, mitä muistoja! Olen lorvinut kirjaston lehtilukusalissa selaillen väsyneenä kuvia lehdistä, kun aivot eivät enää ymmärtäneet tekstiä. Olen etsinyt punaista lankaa dekkariosastolla ja nojaillut hyllyyn runouden tukemana.

Myöhemmin pelasin muistipeliä lastenkirjojen osastolla tämän taidekoulun miehen pikkusiskon kanssa. By the way, vaikka kuinka tosissani yritin päteä muistipelissä, hävisin aina. Kirottu Hello Kitty muistipeli! 

Tässä alla yksi lempikuvistani. Otin sen noin viisi vuotta sitten. Kuvassa isoveikkaa venaa taikkarista pikkusisko ja kuukauden ikäinen pikkuveli. Arvatkaas, kuka halusi ajaa? Kärryttelimme pitkin jokirantaa lämpimässä syyssäässä. Käytiin jätskillä. Ihmeteltiin kaarisiltaa ja suihkulähdettä. Never forget. 


Olen ehtinyt odotellessani kiertää monta gallerianäyttelyä. Eipä niissä muutoin olisi ainakaan varta vasten tullut käytyä. Olen myös ihastellut samaisessa galleriassa monta keväistä taidekoulun kevätnäyttelyä, joissa on ollut esillä lasten vuoden aikana valmistuneita töitä. Joka kerta täydet kymmenen pistettäni saavat ne kaikista pienimpien taiteilijoiden työt. Niissä ei ole rajoja. 

Etenkin valmiiden töiden saapuessa kotikartanoon, olen kuullut esitelmiä muun muassa värien sekoittamisesta, asettelusta, nurkka-auringoista (alapeukku), varjostuksesta (yläpeukku) ja esimerkiksi vaikkapa erikoisesta vahatekniikasta kuvan pinnalla. 


Kotona piirreltyä menneiltä vuosilta.

Olen iloinnut muksun hyvästä fiiliksestä. Häntä ei koskaan tarvinnut väkisin pakottaa taidekouluun. Lapsella on ollut kivaa. 

Muistan haastattelun koristähti Lauri Markkasesta. Hänen äitinsä kysyi aina harkkojen jälkeen, oliko kivaa? Hän ei kysynyt, miten meni tai montako koria teit. Hän kysyi, oliko kivaa?

Just niin. 

Lapsestani tuskin tulee suurta taiteilijaa, mutta hänellä on ollut kivaa ja sen kivan kautta hän onnistui löytämään oman harrastuksen, joka kulkee elämässä mukana. Ehkä se harrastus antaa lisäkortteja työelämään, mutta ei sillä ole väliä. Sillä on väliä, että hänellä on kasa hyviä muistoja ja se oma juttu, miten toteuttaa itseään ja ehkäpä jopa käsitellä omia tunteita.

Sen kaiken vuoksi voisin koska vain venailla lisää kirjastossa tai laskea lisää euroja pöytään. 

Kulttuuri antaa aina enemmän kuin ottaa. Tämä koskee niin muksuani kuin minua.


Esikoiseni keväällä 2021 taikkarin kevätnäyttelyssä omien töidensä äärellä. Työt ovat eri vuosilta.


Kommentit