Kenkien kätkemä - avautuminen kenkämeren keskeltä

Kesäkengät, talvikengät, välikausikengät, tennarit, ballerinat, sandaalit, feikkicrocsit, sisäpelikengät, tarralenkkarit, juoksulenkkarit, normilenkkarit, kävelykengät, kumpparit, kuomat, maiharit, korkkarit, nilkkurit, juhlakengät, tossut, turvakengät, monot ja kusiluistimet.

Kaikkea edellä mainittuja tarvitaan x 6. Kaikki nämä kengät asuvat lapsineen ja molemman sukuhaaran serkkuineen valtoimenaan eteisen lattialla. Joskus jopa pihalla asti. Muutama kenkäpari on saattanut eksyä kaappiin, jossa niiden koti olisi oikeasti.

Tästä huolimatta toukokuussa ovat kaikki kesäkengät hukassa. Kaatosateen aikana ei löydy kuin yksi kumisaapas ja sekin väärää kokoa. Ensimmäisenä pakkasaamuna klo 07.14 etsitään paniikissa kuomia. Samoin tein, kun Wilmaviesti kilauttaa talviurheilukauden alkavan koulussa, alkaa soijaa pukkaamaan. Monot ovat varmasti väärää kokoa eivätkä viime vuotiset hokkarit enää mahdu teinin maata pitkin rikkaruohon tavoin kasvavaan jalkaan. Missäs ne monot ja hokkarit muuten olivatkaan?




Vaikka omistat puoli tusinaa poikien mustia juhlakenkiä, silloin harvoin kun niille olisi käyttöä, sulla ei ole oikeaa kokoa. Ei koskaan! Tytöllä taas on juhlakenkiä ämpärillinen, koska kenkiä ja käsilaukkuja ei voi olla liikaa. Tyttären mielestä kengät on ihkuja ja balleriinoja, joita voi käyttää juhlakenkinä, ei nyt ainakaan hänellä ole yksiäkään ylimääräisiä. Niitä voi pitää kesällä muutenkin. Varsin kuralätäkössä sadesäällä sillain, että kaikki paljetit ja glitterit lähtee irti.

Tytöille löytää kivasti kenkiä kirppareilta. Pojille huonommin. Minun vanhimman poikalapseni kengät kestävän vain yhden seasonin. Turha yrittää säästää kevään kenkiä syksyksi. Ne ovat rikki jo ennen juhannusta. Mitään ei jää muistoksi jälkipolville. 

Olen ostanut hänelle 200 euron kengät ja 20 euron kengät. Sama tuhoon tuomittu kohtalo oli molemmilla. En ymmärrä, miten teinini hiihtää eteenpäin, mutta pohja jää kengistä matkalle. Olen hätäpäissäni korjannut hänen kenkiään jeesusteipillä aikaisin aamulla, jotta lapsella olisi jotkin lapikkaat joilla kouluun lompsia. 



Ajattelin olevan vallan näppäkätevää, kun on sama kengännumero mukulan kanssa. Juu, ei. Tennarini ottivat jalat alleen. Itse taas käänsin mukulani mustat kuomat. "Miks sulla on mun kengät!" huudahdus toimii ihan molemmin puolin. 

Se on kyllä rikkaus, kun on monta erilaista lapsukaista ja siten monta erilaista suhtautumista kenkiin. Kerran tyttölapseni lähti kouluun kaksien kenkien kanssa, koska halusi esitellä uudet, aivan ihanat kenkänsä kavereille. Sen jälkeen hän kaivoi pussista lenkkarit takaisin jalkaan ja pakkasi uudet, aivan ihanat kengät pussiin etteivät likaannu. Poikien kanssa ei ole esiintynyt vastaavaa. He usein vain survovat jalkineet paikoilleen ja viimeistään kävellessä ne painuvat kunnolla kohdilleen.

Isämies on kaikista rennoin kenkäpersoona. 
"Mitäs jos kaikki sun kaks käyttökenkäparia leipoo kii samaan aikaan?" 
"No eiköhän tuolta jotkut sisäpelikengät löydy".
Asia vilpitön.




Onhan se myös liikkistä, kun eteisessä on kenkämeri. Se tarkoittaa, että tässä talossa on eloa ja oloa. On vauhtia ja vipinää sen verran, ettei herrasväki ehdi jalkineitaan hyysätä. On erikokoisia ja erivärisiä kenkiä. 

Joku pieni, on laittanut kenkänsä siistiin, vinoon riviin liian keskelle lattiaa. Isot, linttaan astutut lenkkarit on potkittu nurkkaan keilaten samalla kumoon pitkä kumisaapasdomino. Vieraat kengät kertovat kavereiden tulleen kylään. Tulee lämmin ja kotoinen olo. Täällä on elämää!

Ennemmin otan nuo sikin sokin jaloista pois potkitut popot, kuin yksinään viivasuorassa rivissä nöpöttävät omat tossuni. 


Kommentit