Puolison vuorotyö ja perhe-elämä

Puolisoni on tehnyt vuorotyötä lähes koko perhe-elämämme ajan. Kun esikoinen syntyi yli 13 vuotta sitten, mieheni teki viikon aamuvuoroa ja viikon iltavuoroa vuorotellen. Hitto, kun vihasin niitä iltaviikkoja. Ne olivat toooodella pitkiä, päättymättömiä, pimeitä iltoja olla yksin lapsen kanssa. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että esikoinen huusi sinipunaisena vatsavaivojaan, mutta siitä lisää joskus muulloin.

Käytännössä olin yksinhuoltaja aina iltaviikon. Aamulla näin miehen vilaukselta, kun lähdin kouluun tai töihin. Iltapäivällä hain pojan hoidosta ja olimme illan kahden. Kun poika kasvoi uhmaikää kohden, äidillä ja pojalla oli usein jo keskiviikon kohdalla sukset ristissä ja poikki. Taisimme molemmat olla väsyneitä.

Kun tytär syntyi 2011, mieheni piti perhevapaat. Minun piti kiiruhtaa takaisin työelämään, etteivät määräaikaiset, osa-aikaiset, väliaikaiset ja muut pätkätyöt karkaa käsistäni ollessani poissa rivistä. Miehen perhevapaat olivat nautinnollinen tauko aamu-ilta-aamu-ilta rutiinista. Tuolloin kymmenen vuotta sitten oli vielä hieman kulmakarvoja nostattavaa, kun mies jäi kotiin vauvan kanssa. Minun ei ole koskaan tarvinnut epäillä, etteikö mieheni pärjäisi. Muita on vissiin jännittänyt? 

Jotta elämä ei olisi ollut liian yksinkertaista, tein minäkin joskus iltavuoroa omissa hommissa. Iltaduunia nyt vain oli hyvin tarjolla iltaisin. "Olin nuori ja tarvitsin rahaa" ja mitä näitä on. Jos olimme molemmat vanhemmat iltavuorossa, oli pakko viedä lapset vuorohoitopäiväkotiin illaksi. Tunsin suurta syyllisyyttä. Tänä päivänä tyttäreni ei muista koko ajanjaksoa ja esikoisen mielestä ne olivat kivoja, jänniä iltoja. Ihan turhaan siis silloin syyllistin itseäni. Olisinpa tiennyt sen silloin.

Kun esikoisen oli aika aloittaa koulu, mieheni jäi parin vuoden opintovapaalle. Ne olivat hienot pari vuotta! Ai, että! Sitä aivan tottui jo, että arkisin on kaksi aikuista. Sain käydä iltaisin lenkillä ja harrastaa, koska perheen elämässä oli säännöllinen rytmi. Toki tein tällöin myös itse iltaduunia, jos sitä oli tarjolla. Omaa mieltäni helpotti se, kun mieheni oli illat kotona eikä vuorohoitoa tarvinnut.

Sen parin vuoden jälkeen mieheni vuorotyöelämä taas jatkui. Nyt oikein kolmella vuorolla. Mies vaihtoi työpaikkaa, joten vuorot muuttuivat aamu-, ilta- ja yövuoron sekaiseksi sekameteliksi, jossa ei ole logiikkaa nähtykään. Hoitoalalla nyt vain on sellaista. 

Kun kolmas lapsemme syntyi, tein periaatepäätöksen jättää lopullisesti omat iltatyöni. Nostan hattua korkealle kaikille niille vanhemmille, jotka tekevät molemmat vuorotyötä. Itse en olisi jaksanut organisoida meidän molempien vuorotyötä, lasten päivähoitoa, harrastuskuskauksia sun muita tiskikoneen täyttövuoroja yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Ehkä tästä voisi heittäytyä marttyyriksi, kuinka olen perheeni hyvinvoinnin eteen luopunut jostain omasta jutusta, mutta pöh. Kuten yleensä elämässä käy, kun antaa yhden asian mennä, saa jotain uutta tilalle. Vaikka se silloin kirpaisi luopua kivasta iltatyöstä, sain ajan kanssa tilalle uusia kivoja työjuttuja.

Kolmannen lapsen äityslomasta ja vanhempainvapaasta nautin täysillä. Olin ihan rehellisesti, fyysisesti, kokonaisvaltaisesti kotona lasten kanssa. En tehnyt töitä tai murehtinut niistä. Annoin työrukkasten tipahtaa oikein luvan kanssa. Vauva oli asiallinen tapaus, ei parkunut turhia ja minä olin jo tottunut miehen sekavaan vuorotyöhön. Isommat muksut auttoivat mielellään vauvanhoidossa ja arki rullasi. Toki olin välillä lopen uupunut. Tankkasin unta, kun mies oli kotona.

Kolmannen lapsen yksivuotiskuvassa odotin jo neljättä lasta. Sain elämäni ensimmäisen vakituisen työsuhteen ollessani isosti raskaana. Se oli kotona tiimipalaverin paikka ja päätimme, että mieheni jää jälleen vanhempainvapaalle, jotta minä voin aloittaa uuden työsuhteen toivotussa aikataulussa. Tietenkin olisin voinut olla kotona vaikka seuraavat kolme vuotta. Tein kuitenkin valinnan aloittaa työt heti, kun mahdollista. 

Ketään kotona ei haitannut, että isi oli taas kotona. Perheen silloiseksi sloganiksi muotoutui: "isi hoitaa". Isi hoiti hyvin koko jengin. Isi hoiti meille jopa uuden omakotitalon sillä aikaa.... Tästäkin voin joskus kirjoittaa lisää.

Taas mennään isämiehen sekavan vuorotyöaikatauluelämän kanssa. Minä teen säännöllistä työpäivää, koska haluan lapsilla olevan säännöllisen elämänrytmin. Kun isi on duunissa, minä hoidan yksin kaiken. Vien, tuon, haen, kuskaan, pyykkään, piikkaan, paikkaan, tiskaan, toskaan, tyskään - what ever. Onneksi isommat lapset auttavat pienempien hoitamisessa.

Eniten hanurista ovat iltavuorot. Silloin mieheni ei näe koululaisia juuri ollenkaan. Vapaapäivien jälkeen ovat heti aamuvuorot parhaita. Yövuorot ovat ihan jees, koska silloin mieheni on iltapäivisin hereillä ja perheen parissa. Vanha systeemi, jossa mieheni teki aina viikon putkeen yhtä vuoroa ja toisen viikon toista vuoroa oli raskas. Se pirun pitkä iltavuoroviikko oli pirun pitkä meille kaikille.

Toki myös vuorotyöläistä harmittaa olla pois kotoa. Hän voi vain tauoilla katsoa kännykästä, mitä kaikkea kivaa me muut olemme tehneet sillä aikaa, kun hän on poissa kotoa. Isommat lapset kertovat ihan rehellisin sanankäänteinen kuinka paljon harmittaa, jos iskällä on "väärä" työvuoro jonain spesiaalipäivänä. Se ei ole kiva tilanne kenellekään osapuolelle. Onneksi asialla on toinenkin puoli, eli kun pitkän pätkän tekee töitä, saa pitkän pätkän vapaapäiviä ja isi on monta päivää kotona.

Parisuhteesta vitsaillaan sen pysyvän hyvänä, kun toista ei näe koskaan. Kun parisuhteeseen liittää ruuhkavuodet ja vuorotyön saadaan aika lämmin keitto aikaan. Tästäkin lisää joskus toiste! Kirjoitin vahingossa jo kilometrin :)


Kuvassa väsynyt vuorotyöläinen saapuu kotiin pitkän yövuoroputken jälkeen 😄



Kommentit