Helmikuun PoKin blogi

Kirjoittaminen on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. En elä ilman. Helmikuussa sain luvan kirjoittaa PoKi ry:n blogiin. Mietin teemaa pitkään. Luettuani Shaun Usherin kokoaman kirjan "Kirjeitä, jotka mullistivat maailmaa", en voinut valita muuta aihetta. Alla postaukseni. 








Kirjeenvaihdosta

Koska olet viimeksi kirjoittanut kirjeen? Siis sellaisen, joka kirjoitetaan käsin, suljetaan kuoreen ja päälle liimataan postimerkki. Lapsena minulla oli toistakymmentä kirjekaveria. Osalle kirjoitin nopsaan vain yhden sivun mittaiset kuulumiset ja liitin mukaan tarroja, karkkeja, heppojen kuvia tai muuta helposti mukaan sujahtavaa pikkusälää. Toisille kirjekavereille taasen kirjeen valmistelu otti pari päivää. Vaihdoimme pitkiä sepostuksia, joissa saatettiin pohtia syvällisiäkin teemoja nuorten naisten elämänkokemuksen tuomalla viisaudella. Nautin kuitenkin suunnattomasti kaikista kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta.


Nykyisin minulla ei ole yhtäkään kirjekaveria. Sen sijaan yhteydenpito ystäviin, sukulaisiin ja kylän miehiin on siirtynyt verkkoon. Somessa on helppo kulkea muiden elämän mukana. Koko maapallo on taskussa mobiilisti. Kuulumiset voi näpytellä nopeasti pikaviestimiin tai jättää ääniviestin odottamaan kuulijaansa. Kokonaisia lauseita voi korvata hymiöillä, meemeillä, giffeillä. Videopuhelut tuovat yhteen paitsi kokoustavat työntekijät, myös kokonaiset perheet ja muut rakkaat. Viestiä ei enää tarvitse kirjoittaa paperille. Sana ei välttämättä jää elämään, vaan tuhoutuu bittiavaruuteen.




Maailma muuttuu, kuten sen kuuluukin. Kieli muuttuu. Viestintä muuttuu. Maailma myös pienenee. Voit ottaa yhteyden valtameren taakse tuosta noin vain. Jos jossain sattuu jotain kamalaa, me saamme siitä tiedon lähes välittömästi. Tähän kaikkeen tottuneena tuntuisi mahdottomalta odottaa kuukausia rakkaittensa kuulumisia saapuvaksi musteena paperilla. Kirjeen matka olisi paitsi hidas, myös epävarma. Mitä jos kirjeitä valtameren yli rahtaava laiva uppoaa? Karhu syö posteljoonin metsässä. Maantierosvot ryöstävät postilaukut suurien setelien toivossa. 

 
Tykkään lukea teoksia, joihin on koottu vanhaa kirjeenvaihtoa. Vanhojen kirjeiden sisältö on usein harkittua ja hiottua. Monesti kielikuvat ovat huikeita. Ihailen, miten esimerkiksi rakastavaiset ovat kertoneet toisilleen paljon sanomatta kuitenkaan mitään suoraan. Mitä vanhempaa kirjeenvaihtoa luen, sitä paremmin ymmärrän, miten ihmisten surut ja ilot pysyvät samanlaisina, vaikka aika muuttuu. Kirje vie matkalle. Se tuo lähettäjän ja vastaanottajan luoksesi henkilökohtaisesti. Kirjeen avulla tavoittaa pienen palan jo kadonnutta maailmaa.

 
Tässäkin tapauksessa suutarilla on kengätön lapsi. Kuten sanoin alussa, minulla ei ole yhtään kirjekaveria. Minun lapsillani ei ole yhtään kirjekaveria. Samaan aikaan murehdin globaalin pandemian, ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja muiden rinnalla, miten lasten ja -nuorten taito kirjoittaa, sanavarasto ja mielikuvitus voivat, kun enää ei edes kirjeitä kirjoitella. Entä mitä minusta itsestäni jää tulevaisuuden sukututkijalle tai historiafanille? Ei ainakaan kirjeitä! Ehkä hän istuu selkä köyryssä kirjaston ikkunattomassa takahuoneessa lukemassa antiikkiselta laitteelta sometilejäni, kuin mikrofilmejä konsanaan.






Kommentit